Arkaluontoisten tietojen käsittely

Tietosuojalainsäädäntö kieltää kokonaan eräiden tietojen keräämisen henkilöistä. Saman tyyppistä tietoa löytyy myös kauan sitten kuolleista henkilöistä.

Heti aluksi, kuten muutenkin sukututkimuksessa, kehoitetaan huomioimaan käytännesäännöt, jotka tietosuojavaltuutetun toimisto on hyväksynyt:

"Kuollutta henkilöä koskeva arkaluonteinen tieto voi olla myös elossa olevan henkilötieto. Tällainen on esimerkiksi tieto etnisestä alkuperästä, perinnöllisestä sairaudesta ja muusta geneettisestä ominaisuudesta. Dna-kartta on sekä henkilön oma että myös hänen lähiomaisensa henkilötieto. Edellä mainittujentietojen kohdalla sukututkijan on aina tarkkaan huomioitava, ettei käsittele elossa olevan arkaluonteisia tietoja ilman asianomaisen lupaa." Käytännesäännöissä tiedot on lueteltu esimerkinomaisesti, luetteloon kuuluvat myös kaikki näihin rinnastettavat tiedot. Esimerkiksi, jos sukututkimuksesta ilmenee, että kuolleella henkilöllä on adoptiolapsi, koskee tämä arkaluontoiseksi katsottava tieto myös elossa olevaa lasta.

Rippikirjoissa on henkilöiden kohdalla nykykäytännön mukaan arkaluontoisiksi tulkittavia tietoja. Nämä lisämerkinnät liittyvät esimerkiksi henkilön terveyteen tai käyttäytymiseen. Vaikka tietosuoja ei näitä enää koskekaan, voi aloitteleva sukututkija voi ottaa merkinnät kovin kirjaimellisesti ja nolostua suvussaan ilmenevistä merkinnöistä. Vanhojakaan merkintöjä ei saa käyttää eläviä tai kuolleita henkilöitä halventavasti tai muutenkaan hyvien tapojen vastaisesti.

Omia esivanhempia koskevien arkaluontoisten tietojen löytyminen voi hämmentää aloittelevaa sukututkijaa. Oikeastaan niistä pitäisi olla tyytyväinen, sillä merkinnät antavat elävää tietoa esipolvista ja heidän kohtaloistaan.

Kommentteja "Mielenvikainen", "Tyhmä", "Heikkomielinen", "Lurjus", "Punikki" jne esiintyy paljon kirkonkirjoissa. Merkinnät voivat olla lähes kenen tahansa tekemiä, vaikka vuosia myöhemmin. Merkinnät eivät yleensä perustu todellisuuteen, esimerkiki diagnoosiin, vaan subjektiivisiin mielipiteisiin tai ovat seurausta henkilön muusta ominaisuudesta, esim. puheviasta. Näiden merkintöjen erityinen esiin tuominen sukututkijoiden kesken naureskeltavaksi ei ole hyvin tapojen mukaista, joskin oma arvonsa niillä saattaa olla kunkin omien esipolvien kohdalla. Sukututkijoiden kannattaa pysyä asiassa, ja keskittyä omaan tutkimukseensa, jotta harrastukseen ei kohdistu enempää painetta sitä rajoittaa.

Seuraavassa hieman selvitystä tiedoista ja niiden taustoista.

Kinkerimerkinnät

Kinkerimerkinnöistä ilmenee henkilöiden lukutaitoa ja muuta kristillistä lahjakkuutta. Merkintöjen tulkitseminen auttaa muodostamaan kokonaiskuvaa henkilöstä. Merkintöjen tulkitsemisesta on kerrottu tarkemmin rippikirjojen tulkintaohjeiden yhteydessä. Merkinnät eivät perustuneet mihinkään yhteismitallisiin testeihin, vaan taitojen osoittamiseen kinkereillä. Merkintöjen kriteerit varmasti olivat hyvin vaihtelevia ja arviot subjektiivisia.

Ruumiilliset vammat

Raajarikko, rampa, vasen käsi puuttuu ja vastaavat huomautukset ovat varmasti totta. Kyseisen vamman ovat voineet todeta kaikki aikalaiset. Vammoja on voinut syntyä sodissa ja muissa kahakoissa, työtapaturmissa, metsästyksessä ja muissa tilanteissa, joissa nykyään on suojavälineita ja turvallisuusohjeita.

Usein vammautumisen kohteena ovat olleet samat ruumiinosat, jotka nykyäänkin on ihmisten heikkoja kohtia, esimerkiksi silmät, polvet ja sormet. Kun tukipalveluja ja kuntoutusta kun ei ollut, saattoi pienikin vamma haitata elämistä merkittävästi.

Vamma ei välttämättä ole estänyt täysipainoista perhe-elämää, vaikka usein vammautuneen oli yritettävä pärjätä toisarvoisiksi katsotuissa töissä tai muuten ankeasti. Sosiaaliturva oli pääosin lähimmäisten varassa. Vammaiset ovat saattaneet lunastaa paikkansa tavanomaisen, raskaan työn sijaan yhteisön muilla osa-alueilla, tehtäviä on ollut monenlaisia; esim. paimen tai käsityöntekijä.

Sairaudet

Sairauksistakin on merkintöjä, vaikka niiden takana ei olisikaan lääketieteellisesti luotettava diagnoosi. Kaatuvainen, toinen silmä sokea, kyttyräselkä, heikkomielinen, sairaus tai vamma on ollut seurakuntaa edustaneen henkilön tulkinta; joskus luotettava, joskus ei. Nykyaikana lähes normaaleina pidetyt sairaudet tulkittiin melko laveasti. Kuolinsyiden merkinnöistä näkee, kuinka hatara käsitys ihmisten sairauksista oli. Synnytys oli entisaikoina todellinen riski sekä äidille että lapselle. Tavanomaista oli, että jos äiti kuoli lapsen ollessa pieni, ei lapsikaan elänyt pitkään.

Heikkonäköisyyden tai sokeutumisen taustalla saattoi olla asuminen hämärässä, lähes pimeässä, pölyisessä ympäristössä. Alkeelliset silmälasien edeltäjät keksittiin jo Euroopassa 1200-luvun lopulla. 1770-luvulla tehtiin Suomessa ensimmäinen silmäleikkaus. Silmälasit yleistyivät tavallisten ihmisten ulottuville kuitenkin vasta 1800-luvun lopulla. Näkemiseen liittyvät ongelmat oli vain kärsittävä.

Heikkomielisen taustalla saattoi olla elämänkaaren moninaiset tapahtumat, jo syntyessä saadut vammat, sotakokemukset tai muuten kova elämä, masennus, adhd, puhevika, ujous, kovan kurin aiheuttama arkuus tai ehkä pelkkä vastenmielisyys opiskella pappien määräämiä asioita. Mielen ja hermoston sairauksien taustalla saattoivat olla synnynnäisten tekijöiden lisäksi ankarista olosuhteista ja tapahtumista johtuneet traumat. Sen paremmin sotien kuin pienempienkään onnettomuuksien jälkeen ei ollut henkistä, taloudellista eikä juuri ruumiillistakaan apua tai tukea tarjolla.

Sotapalvelusmerkinnät

Kirkonkirjoissa on monien kohdalla merkintä "sotapalvelukseen kelpaamaton". Kelpaamattomuuden taustalla ei tässäkään ole kattava diagnoosi; lähinnä kelpaamattomuuden aiheuttivat todetut vammat, sairaudet ja heikkoudet. Heikkoudet olivat usein edellä kuvatun heikkonäköisyyden, erilaisten kulkutautien, vammojen tai sairauksien ja heikon ravinnon aiheuttamia.

Aikanaan suomalaisia otettiin sotapalvelukseen arvalla. Arvonnan todellista satunnaisuutta ei voi jälkikäteen kuin arvella. Papeilla oli tehtävänä saada määrätty osuus ikäluokasta sotapalvelukseen. Harvat jäivät sotapalvelukseen, mutta monet saivat siellä erilaisia lisärasituksia ja vammoja itselleen. Se, pääsikö tai joutuiko henkilö sotapalvelukseen, ei kerro paljoakaan hänen kyvyistään tai lahjoistaan sotilaana tai muussa elämässä. Paremminkin kuvaa antaa kokonaisuus. Armeijan historiasta on tällä sivustolla oma lukunsa.

Rikokset

Rikoksiin ja rikoskirjaan viittaavia merkintöjä on rippikirjoissa myös. Pelkkä julkinen juopuminen tai rettelöinti markkinoilla johti sakkoihin ja rikoskirjan merkintöihin. Joissakin rippikirjoissa koko rikosmerkintä on kirjoitettu suoraan rippikirjaan ja seurannut siellä henkilön tiedoissa kirjasta toiseen, joissakin merkintä on viittauksena rikoskirjaan ja sen merkintänumeroon.

Yleisesti ottaen kai voi sanoa, että kansa oli lainkuuliaista. Yhteisöllisyys ja ankarat rangaistukset rajoittivat todellista rikollisuutta, vaikka ongelmista, köyhyydestä, kaltoin kohtelusta ja kateudesta kumpusi paljon pohjaa rikollisille teoille. Rikoksia sattui kiivastuksissa, ratkaisuina hätätilanteisiin ja viinan kanssa touhutessa. Poliisitoimi ja rikostutkinta yleensä oli sen aikaisten menetelmien ja tekniikoiden mukaista. Rikollinen piti löytää nopeasti ja nykyarvion mukaan alkeellisilla välineillä. Paljon tapauksia jäi selvittämättä ja henkirikosten uhrina tapahtuneita henkilöiden kuolemia tai katoamisia selitettiin luonnollisilla syillä. Joskus jäi tuomitsematta hyväosainen, merkittävä henkilö, kun taas vähempiosainen saattoi saada niskoilleen rikoksia joihin ei ollut syyllistynytkään. Tottumattomien viinankäyttö, vapaasti kannettavat teräaseet, samoin vapaat, mutta harvinaisemmat ja arvokkaat tuliaseet yhdistettynä ankeisiin oloihin, joskus viranomaisten ja miehittäjien mielivaltaiseen vallankäyttöön ja vaihtelevaan lain tulkintaan johti vääjäämättä väkivallantekoihin.

Isompia ja tunnettujakin, jopa nykypäivään asti maineensa säilyttäneitä rikollisia ja rikoksia löytyy rippikirjoista. Jotkin väkivallanteot ovat saavuttaneet vuosien myötä muuttuneita, joku sanoisi vääristyneitä, arvoja. Murhamiehistä on tehty lähes sankareita. Rippikirjoista löytyy nykymittapuun mukaan hurjia tuomioita, kuten mestattu ja teilattu, joka kuvaa aikansa oikeuskäytäntöä. Elinkautisia tuomioita jaettiin helposti ja niistä myös armahdettiin, esimerkiksi kun keisariperheellä oli merkkipäiviä. Rikoksia ja rikkomuksia ei tule hyväksyä, mutta ei niiden esiintyminen sukututkimuksen tuloksissa ole mitenkään tavatonta tai jälkipolvia tuomitsevaa. Kaikki teot on tehty ja tuomittu aikansa olosuhteissa ja tilanteessa, eikä niitä voi peilata nykyaikaan.

Synninpäästöt ja aviottomat lapset

Kirkko ei suopeasti katsellut avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia. Lapsi saattoi olla äpärä, vaikka isä olisikin ollut tiedossa, asua ja olla suhteessa äidin kanssa, mutta lapsi syntyi ennen avioliittoa, vaikka ennenaikaisesti. Lapsen synnyttyä pappi järjesti äidille synninpäästön. Ehkä pappi sai tietää lapsen todellisen isänkin, ja joissakin tapauksissa isä ilmeneekin kirjojen merkinnöistä. Avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen nimitys äpärä (oäkta) ei tarkoittanut haukkumasanaa, vaikka siitä sellainen onkin muodostunut. Lapsen syntymän taustalla saattoi olla tietämättömyys, sulhasen yllättävä kuolema, hyväuskoisuus (huijatuksi tuleminen), raiskaus tai vain se, että vihille ei ehditty ennen kuin lapsi syntyi. Usein morsian oli vihille mentäessä raskaana, koska tapana oli varmistaa parisuhteen hedelmällisyys ennen avioliittoa. Ns. kevytkenkäisyys ei menneen ajan ympäristössä ollut tavallista.

Jos oäktä-merkintöjä suvusta löytyy, ovat nekin vain elämää. Samanlaisia merkintöjä oli myös aatelisilla, josta merkkinä vaakunassa on ns. bastardijänne. Ja olihan Leonardo da Vincikin äpärä. Menneiden aikojen kohtaloihin ei nykypolvi ole vähimmässäkään määrin syyllinen, näitäkään asioita ei siis tarvitse häpeillä eikä peitellä. Mutta kuten sanottu, ei näitä tarpeettomasti ole syytä korostaakaan tai tuoda esiin muiden kuin omien esipolvien kohdalla.

Muut merkinnät

Kirkonkirjoissa on siis monenlaisia merkintöjä. Käytäntö on vaihdellut seurakuntien välillä. Henkilön kohdalla voi lukea "kateissa" tai "lähti Amerikkaan", mutta henkilö voi löytyä myöhemmin samoista kirjoista. Hän on löytynyt eli palannut meriltä tai Amerikan kultamailta, josko on merkinnästä huolimatta lähtenytkään matkaan. Henkilöitä on myös oikeasti kadonnut. Merkintöjä kannattaa pyrkiä tulkitsemaan huolellisesti, koska näin saa lisätietoja ajan tapahtumista. Uudemmissa kirkonkirjoissa on selkeämpiä ja helpommin luettavia reunahuomautuksia. Niitä voi koskea jo tietosuojalainsäädäntö ja ainakin hienotunteinen sukututkimuskäytäntö on syytä huomioida.